12.9
2025 Ruskan lähtöpaikka oli Verla Kouvolan pohjoispuolella – tarkoitti itselle hieman helpompaa matkaa starttiin, kun junalla pääsi suoraan tunnissa Kouvolaan ja tuolta lyhyellä polkaisulla Verlaan. Verla oli skoutattu jo kesällä, kun hellejaksolla tuli tehtyä Kouvola – Mikkeli yöajo eli menin iltajunalla Kouvolaan ja ajelin yön aikana Verlan kautta koukaten Mikkeliin. Verlassa ei aiemmin ollut muuten tullut käytyäkään. Kouvolan junassa oli muutama muukin kuski pohjoisesta tulossa, mutta heillä oli suunnitelmissa kauppa-asioita tms. vielä Kouvolassa, joten Verlaa kohti ajaessa olin aika nopeasti yksin.
Noin kolmenkympin pätkä Verlaan menikin hiljalleen ajaessa myötätuuleen hyvässä säässä helposti ja kokoontumispaikkakin löytyi ilman suurempaa hankaluutta.
Paikalla oli jo runsaasti ajajia, osa oli tuttuja naamoja aiemmilta vuosilta, mutta ensikertalaisia oli myös runsaasti paikalla. Ennakkoon puhuttiin yli kahdeksastakymmenestä ilmoittautuneesta eli ennätysosanotto olisi kyseessä. Aikaa lähtöön oli runsaasti ja aikaa tuli tapettua lähinnä lepäilemällä pihamaan penkillä. Lopulta alkurutiinit alkoivat, leimakorttien ja GPS-jäljittimen kuittaamisen ohella tänä vuonna oli järjestetty myös mahdollisuus ruokailuun ja kävin kanaa / perunaa syömässä.
Illan hämärtyessä lähestyi lähdön aika. Oma reitti oli suunniteltu Voikosken / Joutsan kautta Jyväskylään suuntaavaksi, mutta säätiedotuksen näyttäessä saderintamaa saapuvaksi lännestä muutin sen lennosta tylsemmäksi Mikkelin kautta meneväksi, toive oli hieman pitempään pysyä kuivana näin. Mikkeliläisenä tiet olivat kyllä turhan tuttuja ja paikallisen 24h ABC:nkin ollessa remontissa joutuisi mahdollisen evästauon pitämään jossain pikaruokapaikassa ja nuohan ovat perjantain ja lauantain välisenä yönä ruuhkaisia. Pluspuolena voisi pitää nopeata reittiä, varsinkin jos ajaisi isoja teitä ja jättäisi kesällä ajetun Voikosken/Mäntyharjun reitin pienemmät mäkiset tiet ajamatta.
Alkupuheiden jälkeen porukka päästettiin matkaan ja ensimmäiset erosivat pääjoukosta jo alkunousun päällä kääntymällä vasemmalle. Suurin osa kääntyi oikealle kohti hiekkatietä, jonka kautta pääsi isommalle päällystetylle tielle kohti Mikkeliä. Kova myötätuuli siivitti alkumatkaa ja varmaan muitten ajajien myötä tuli innostuttua ajamaan itsekin normaalia matkavauhtia nopeammin.
13.9 La
Mikkeliin saavuin puolen yön maissa ja vaikka ei suurempi nälkä ollutkaan suuntasin Graanin mäkkärin autokaistalle hakemaan evästä. Pari autoa oli jonottamassa ja ajoin jonon jatkoksi. Yksi tilaus oli varsin iso tuossa edellä, joten odotus oli oletettua pidempi.
Reilussa puolessa tunnissa olin katoksen alla syömässä ja montaa minuuttia ei ateriointi vienyt. Jatkoin tuttuja pyöräteitä Pieksämäentietä kohti ja viimeisellä pyörätiepätkällä edessä näkyikin taas muiden kuskien takavaloja. Pyörätien päättyessä ja muiden siirtyessä Pieksämäentien laitaan ajamaan kohti Hiirolan varalaskupaikkaa koukkasin itse vanhaa tietä pitkin kotikylälle Rämälään. Pääsipähän ajamaan kotitalon ohi, eikä tuosta pitkää lisämatkaa tullut. Rämälästä palasin muiden reitille varalaskupaikan alussa ja pohjoispäässä pitikin jo pitää ensimmäinen biotauko. Matka jatkui kohti Pieksämäkeä varsin tapahtumaköyhänä, tie on normilenkeiltä tuttu eikä ole edes päiväaikaan kovin virikkeellinen. Plussana oli kuitenkin kesällä päällystettyjä kohtia toistakymmentä kilometriä.
Pieksämäen läpi ajoin ilman taukoja ja jatkoin Suonenjokea kohti. Yksi pidempi tauko tuli pidettyä jollain bussipysäkillä, mutta muuten jatkui tasainen puurtaminen. Alun pikataipaleeseen verrattuna vauhti oli jo laantunut normimatkavauhtiin, mutta kun ei turhia taukoja turhaan pitänyt niin matka eteni. Suonenjoella piti tehdä pieni koukkaus reitiltä, kun vesivarasto alkoi hieman näyttää vähäiseltä, onneksi ensimmäisellä vastaan tulleella huoltoasemalla oli pesukaappi ja kaapissa toimiva vesipiste.
Suonenjoen piston jälkeen suuntasin kohti Karttulaa Pielavedentietä pitkin (tie 554). Sade jatkui enemmän tai vähemmän Karttulaan saakka ja paikalliseen S-Markettiin poikkesin aamulla täydentämään eväsvarastoja ja hieman lämmittelemään. Tuulikaapissa olikin ruuhkaa, taisi lähes 10 prosenttia kuskeista olla kaupassa samaan aikaan. Oma paussi oli lyhyehkö, katsoin ettei keli juuri paremmaksi muuttuisi lähitunteina, joten katsoin turhaksi alkaa kuivaa suuremmin vaihtamaan päälle. Sukat taisin vaihtaa kuiviin. Keli oli lämmin edelleen ja tuuli myötäinen, joten puoli tuntia rivakampaa polkemista sai kropan taas lämpimäksi. Pielavedellä tuli pidettyä kaksi lyhyttä taukoa, ensin kauppakäynti ja sitten vielä huoltoaseman kahviossa piti käydä pullaa mussuttamassa. Jatkoin kohti Kiuruvettä ja ohitin paikkakunnan ilman taukoja, seuraava taukopaikka itsellä oli Pyhännällä, mutta eipä tuollakaan turhan kauaa kulunut vaan Kestilän kautta koukkasin kohti Vaalaa ja parkourin alkua.
Parkourin alun löytäminen olikin sitten oma seikkailunsa – illan jo hämärtyessä seurasin navigaattorin ohjaamana suoraan siltatyömaalle (aka ’the Kuoppa’). Kävin katsomassa kaivannon pohjalla pääsisikö työmaan ohitse jotenkin järkevästi, huomasin kuitenkin että omalla valaistuksella ei tuolla näkynyt alas 100% turvallista reittiä (otsalamppu valoteholtaan heikkoa mallia ja pyörässä dynamolamppu, joka kyllä pyörän liikkuessa on tehokas, mutta ei näytä mitään etupyörän ollessa pysähtyneenä) enkä nähnyt oliko tuon jälkeen muita yllätyksiä, joten päätin etsiä turvallisempaa reittiä. Kieppasin hieman pohjoista kohti joen vartta, ennen kuin katsoin tarkemmin kännykästä, että seuraava silta joen toiselle puolelle olisi aika pitkällä. Koska epäilin jo aiheestakin omia kognitiivisia kykyjäni tässä vaiheessa päätin kokeilla navigaattorin kykyjä uudelleenreitittämiseen, ajelin siis takaisin isomman tien varteen, suuntasin Vaalaa kohti ja odottelin navigaattorin jossain vaiheessa vaihtavan alkuperäisen reitin uuteen. Aika lähelle Vaalaa pitikin ajaa ennen kuin Bolt suostui uskomaan ettei alkuperäiselle reitille enää mennä. Vaalassa tuo vehje sitten arpoi reittiä useamman kerran, mutta lopulta Ouluntien kautta kiertämällä pääsin parkourin alkuun. Pimeässä meni hieman aikaa että tervahauta löytyi, eikä tuo tainnut valoisaan aikaankaan mikään kovin näyttävä paikka olla.
Parkourin aluksi tuntui järkevältä etsiä joku paikka ensimmäiselle pidemmälle levolle. Varsinaisia tarkkoja suunnitelmia en ollut tehnyt taaskaan Ruskan lepopaikoista, mutta ennakkoon olin katsonut että Oulujärven rannalla olisi kota ennen Manamansalon lossia. Päätinkin ajella hissukseen sinne ja jatkaa aamulla lossilla matkaa. Kota löytyikin rannalta varsin helposti – valitettava yllätys olikin ovea avatessa huomata, että sisällä olikin jo varsin täyttä kahden pyörän ja kahden ajajan johdosta. Olisi tietysti voinut seurannasta ennakoida asian, mutta eipä tuota tule ajon aikana seurattua. Jatkoinkin matkaa eteenpäin ja suunnitelmana oli nyt ottaa torkut seuraavalla mahdollisella paikalla, missä saisi edes hieman sadesuojaa. Eipä tuolla edes katettuja bussipysäkkejä ollut, joten ajelinkin lopulta aina lossirantaan saakka ja kun rantalaiturilta löytyi kuivahko paikka päätin ottaa torkut siinä. Ei sateitakaan lähitunneiksi luvannut. Makuualusta laiturille kuivimpaan kohtaan ja sitten makuupussiin. Tai siis tuo oli suunnitelma, huomasin tässä vaiheessa että olin makuupussin sijaan ottanut reissuun vahingossa riippumaton untuva-alushuovan. Onneksi tuo oli ihan riittävän lämmin, hieman tarkemmin vaan joutui siihen kääriytymään ettei tuuli päässyt jostain raosta viilentämään. Pari tuntia sain siinä torkuttua ja aikataulun mukainen lossiliikenteen alku alkoi lähestyä. Pakkasin takaporkkanaan majoituskamat ja mietin samalla seuraavan yön majoituksen järjestämisestä sisätiloihin. Lossi aloitti aikataulun mukaisen aamuvuoronsa ja yhden auton kanssa matkasin Manamansaloon.
14.9 Su
Sunnuntaina ajo ei oikein alussa sujunut, väsytti ja juominen alkoi olla vähissä. Päivän valjetessa sentään piristyi olo hieman. Paltamossa tein pienen piston reitiltä kaupan pihaan ja yritin turhaan etsiä vesipistettä, lopulta päätin jatkaa Ristijärvelle, koska Paltamon kaupat ja ruokapaikat eivät olisi auki vielä reiluun tuntiin ja samassa ajassa ennättäisin ajaa jo lähelle Ristijärveä. Ristijärvellä pidin sitten kauppatauon ja tankkasin kunnolla ennen jatkamista. Jalat alkoivatkin toimia tehokkaammin tauon jälkeen ja Hyrynsalmella ei tarvinnut pysähdellä vaan jatkoin suoraan kohti tärpättitehdasta. Hyrynsalmelta reitti olikin sitten osin tuttu aiemmilta vuosilta, hieman oli tietöitä tehty ja muutamassa kohdin tie meni eri kohdasta kuin aiemmin, mutta lopulta ajelin tuttua Hallantietä kohti määränpäätä. Tein pikavierailun Jääkärien muistomerkillä Hallan pihassa ja jatkoin sitten kohti terva- ja tärpättitehdasta.
Tien päätyttyä luvassa olikin tuttua tunkkaamista, osin polkua ja osin pitkospuita. Pienen totuttelun ja muutaman kolhun polkimista ottaneena alkoi taluttaminen sujua jo hyvin eikä perille kovin pitkä matka ollutkaan. En edes harkinnut pitkospuilla ajamista kapeilla renkaillani, riskien minimointi on varminta omilla pyöränkäsittelytaidoilla. Pientä ruuhkaa alkoi jo kohteessa olemaan, joten nopeasti kääntöpaikalle kuvaa ottamaan. Hieman jännitystä toi joen ylitys – toisen puolen puinen luiska oli yllättävän liukas verrattuna lähtöpuolen luiskaan ja sillalta tulinkin alas liukumalla ilman turhia askeleita. Onneksi pysyin pystyssä eikä pientä säikähdystä lukuun ottamatta suurempaa vahinkoa sattunut. Takaisin tullessa tuli kyllä pidettyä kaiteesta toisella kädellä tiukasti kiinni.
Tärpättitehtaalla käynnin jälkeen oli enää loppumatka Suomussalmelle, jonne olin aiemmin päivällä jo varannut majoituksen. Pakollinen reitti meni hiekkateitä pitkin vaarojen yli. Hallan tie oli ollut hyvässä kunnossa muutamaa pientä lanattua kohtaa lukuun ottamatta, mutta varsin pian Hallantieltä poistuessa alkoikin suurempaa raekokoa sorasta löytyä tieltä. Alkupätkällä oli vielä hieman puhtaampaa raidetta missä pystyi ajamaan, mutta lopulta alkoi kunnon kiuaskivellä päällystetty osuus. Pyörässä oli alla 35mm tubeless GP 5000 All Seasonit, kestävät kyllä yllättävänkin rankkaa tiepohjaa. Valitettavasti vasemmassa kädessä oleva hermopinne ei oikein kestä jatkuvampaa tärinää & puristusta, joten muutaman sadan metrin jälkeen katsoin järkevämmäksi taluttaa tuon pahemman pätkän ohi. Oikea käsi, mistä vastaava hermopinne oli leikattu edellisen Ruskan jälkeen talvella, tuntui onneksi yllättävänkin hyvältä edelleen.
Louheosuus vihdoin loppui ja vielä yhden jyrkemmän ylämäen talutuksen jälkeen pääsi ajamaan hyväkuntoista hiekkatietä. Emäjoen rantaa kulkeva osuus Karankavaaran tiestä olikin maisemiltaan hienoa ja muutama kuvaustauko tuli tuolla pidettyä.
Seurailin reittiä Suomussalmelle ja saavuin Soivaan metsään hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Paikalla ollut perhe uteli hieman mitä tein paikalla, nähtävästi oli useampia outoja pyöräilijöitä paikalla nähty. Pienen Ruska-infopläjäyksen jälkeen jatkoin kuitenkin jo leimapaikkaa kohti eli paikallista kotiseutumuseota kirkonkylän puolella. Leimaan tuli kellonajaksi 18:13.
Tässä vaiheessa tutkailin mistä olin majoituksen varannut ja totesin pääseväni vielä leimauksen jälkeen ajelemaan reilun kymmenen kilometriä järven toiselle puolelle. Alkoi jo pimetäkin, mutta lopulta selvisin kauppavierailun (kassillinen evästä yöksi ja aamuksi) jälkeen onnellisesti Ämmän hotellin pihaan. Kukaan ei vastannut ovikelloon, joten soittelin ovessa olevaan numeroon. Selvisi avaimen löytyvän huoneen ovimaton alta ja maksun hoituvan kännykällä, joten viidessä minuutissa olin huoneessa riisumassa kamoja. Suihku oli pieni, mutta ajoi asiansa ja lämpöpatteriin sai tehoja mukavasti lisää eli vaatteet sai kuivamaan. Tarkastelin suihkun jälkeen alkumatkalla saatuja vaurioita, mutta niin kosteissa kengissä maatuneet jalat sekä takamus vaikuttivat olevan kunnossa. Käsistä vasen oli jo huonommassa kunnossa, mutta tuo oli ollut odotettavissakin, keväällä oli oikean käden leikkauksen kontrollipuhelun aikana jo sovittu katsoa syksyllä toisen käden tilannetta tarkemmin eikä tuo juuri paremmaksi ollut kesälläkään tullut. Hieman iltapalaa vatsaan ja nukkumaan, aamulla oli tarkoitus lähteä jo hämärän aikaan jatkamaan.
15.9 Ma
Aamuviideltä olin valmis jatkamaan, elektroniikkaa oli ladattu ja omakin olotila oli virkeä verrattuna edellisaamuun. Navigaattorin johdattamana ajelin muutaman sadan metrin pätkän takaisin keskustaa kohti, tajusin kuitenkin että se yritti johdattaa alkuperäiselle suunnitellulle reitille ja että pääsisin reitille lyhyempää reittiä ajamalla vitostien laitaa pohjoiseen kunnes suunniteltu reitti ylittäisi vitostien ja jatkamalla tuosta suunnitelman mukaisesti. Eväitä oli hyvin varastossa ja olotila oikein mainio eikä kelikään ihan paska ollut, joten ajelin yhtä kyytiä Taivalkoskelle saakka, jossa kävin sitten syömässä aamiaisen Kosken Topparissa. Keittiö oli vielä kiinni, joten sämpylää ja munkkia linjastolta lautaselle.
Pari muuta kuskia oli samaan aikaan tauolla. Syötyäni aamupalan olisi keittiökin jo auennut, katsoin että jaksaisin tälläkin ravinnolla eteenpäin. Hieman yhden jälkeen ohitin Lapin maakuntarajakyltin ja puolen kolmen maissa olin Livojärven ylittävällä tiekannaksella. Sade oli taas häiritsemässä ajoa ja aamulla kuivana olleet kengät olivat taas märät. Kenkävalinta oli tänä vuonna kohdistunut kesäkenkiin – nuo kastuvat ja kuivuvat nopeasti ja kun oli varsin lämmintä luvattu koko viikoksi olin päättänyt valita nuo Gore-Tex talvikenkien sijaan. Talvikengistä olin aiemmilta vuosilta jo huomannut, ettei niitä saa kerran kastuttuaan oikein millään kuivaksi.
Posiollakaan ei tullut pysähdyttyä vaan jatkoin kohti Siperiaa ja käännyinkin tieltä 81 kohti puulajipuistoa iltaseitsemältä, iloisesti yllättänyt alun päällystetty pätkä loppui nopeasti ja joen rannasta noustiin reilusti ylöspäin rujoja hiekkateitä pitkin. Metsäpolkujen kautta kulkeneet oikoreitit jätin hämärässä suosiolla muille. Kahdeksalta polun alkuun päästyäni alkoi jo olla kohtuu pimeää, mutta lähdin kiertämään pakollista reittiä GPS-jäljen opastamana. Taas tuli oman otsalampun heikko valoteho esille ja välillä tuli harhailtua polun ulkopuolellakin. Lopulta otin napsun vauhdista pois ja polulla alkoi paremmin pysyä – noin puulajitietouden kannalta ei kyllä kierroksesta pimeässä metsässä suurta apua ollut. Kierroksen jälkeen päivätuvalle leimaa ottamaan. Suurvisiiri Mäkipää oli leimaamassa omaa korttiaan, mutta poistui paikalta pikaisesti. Muuten tupa olikin tyhjänä, mutta äänistä päätellen polulle suuntasi useampikin ajaja omaa korttia leimatessani. Tuvassa oli pieni kamiina ja kun sadekin hieman ulkona yltyi virittelin tuohon joutessani tulia. Sai jonkin aikaa puuhailla ennen kuin sain tulet syttymään, mutta pyörässä kulkeneen sytytyspalan avulla + omilla kuivilla tulitikuilla tuo lopulta onnistui. Tuvassa olleet klapit olivat aika isoja kamiinan kokoon verrattuna ja osa ei oikein edes mahtunut luukusta sisään. Kamiina oli myös liian pieni tuvan kokoon nähden ja lämmitti lähinnä hieman nilkkoja kun istui ihan kamiinan edessä. Yläpuolella oli kuitenkin nauloja mihin pystyi ripustamaan vaatteita kuivumaan.
16.9 Ti
Hiljalleen tupa täyttyi ajajista ja kellon lähestyessä puolta yötä alkoi makuutilat olla jo vähissä. Pitelin tulta kamiinassa keskiyöhön saakka, mutta kun ei oikein uniselta vielä tuntunut ja kelikin ulkona hieman koheni jatkoin matkaa. Pimeässä taluttelin tien huonoimmat osuudet ja jatkoin joen rantaa Rovaniemeä kohti. Alkuperäinen reittisuunnitelma oli ylittää joki Vanttajankosken kautta, mutta tuon sillan ollessa remontissa oli joki ylitettävä lähempänä Rovaniemeä. Hieman väsy iski yön pimeydessä ennen joen ylitystä ja kadutti jo hieman päivätuvasta poistuminen, mutta joen toiselle puolelle Koskenkylän kohdilla päästessäni alkoi jo hieman helpottamaan – varsinkin kun pienet tirsat sai otettua bussipysäkillä. Suuntasin hiekkateitä pitkin suoraan pohjoiseen, jossa pääsisin Vikajärven kohdalla nelostielle. Näin jälkikäteen katsottuna olisi järkevämpi reitti ollut ajaa Rovaniemen kautta parempia teitä, koska teiden kunto olisi voinut olla mitä vaan näillä hiekkateillä vaikka hieman matkassa säästikin. Onneksi tiet olivat hyvässä kunnossa ja ajallisestikaan ei varmaan tappiota tullut. Vikajärvellä oli kauppa sopivasti auennut sinne saapuessani niin evästäydennykset sai hoidettua. Suuntana oli Sodankylä, sillä olin päättänyt käydä Tsarmitunturilla ennen Kalmakaltiota. Kalmakaltio oli jo tuttu paikka ja etukäteen mietittynä nopeampi käydä kuin Tsarmitunturi.
Käyrämön keitaalla pidin ruokatauon hieman ennen yhtätoista ja jatkoin nopeasti eteenpäin. Tiellä oli muitakin kuskeja matkalla samaan suuntaan, jos piti vartin tauon tien sivussa niin yleensä joku meni ohi sillä aikaa. Samoin itse huomasi välillä jonkun tauolla tien sivussa, muutama torkkutauko tuli pidettyä hieman univelkaisena ja lopulta päätin viisainta olevan varata Saariselältä yöpaikan. Avaimet saisi Kauppakeskus Kuukkelin infosta yhdeksään saakka, olinkin sitten aika tasan siihen aikaan tuolla. Laittelivat paikkaa kiinni juuri ja avaimet olikin juuri laitettu ulkopuolella olevaan postilaatikkoon odottamaan saapumistani. Avaimet kouraan ja pienen etsimisen jälkeen majoitus löytyikin. Pyörä huoneeseen ja etsimään iltapalaa. Kauppa oli mennyt jo kiinni, mutta läheltä majapaikkaa löytyi Muossi -grilli, josta sai hankittua ranskalaiset & poromakkara-annoksen. Ruoka mukaan ja huoneeseen syömään illallista. Aamupala näkyi olevan tarjolla vasta kahdeksalta, mutta koska matka oli edennyt hyvin alkumatkan ja Tsarmitunturille oli matkaa enää vajaa 80 kilometriä päätin levätä Saariselällä pidempään ja jatkaa matkaa vasta aamiaisen jälkeen.
17.9 Ke
Aamulla odottamaan aamiaista kauppakeskuksen eteen, palautin huoneen avaimen samalla. Aamiaiselle oli menossa myös aiemmilta vuosilta tutut, mutta tämän vuoden ajon väliin jättäneet Marko ja Mikaela. Markon takia minusta ei muuten tullut herra neljäseiskaa vuonna -21. Pikaisen aamupalan jälkeen luvassa olikin laskuvoittoinen osuus Ivaloa kohti ja Ivalosta taas itselle uutta tietä Nellimiä kohti. Puolen päivän aikaan olinkin jo alemman polun tienoilla – katselin hieman löytyisikö polun alku ja samalla löytyi Krissen porukan leirikin. Tamppasin sitten tuota polkua pitkin ylemmälle tielle, helpommin olisi päässyt suoraan ajamalla pidempää tiereittiä, mutta oli tullut jo suunniteltua kävellä tuo pidempi polkureitti, jos vaan aika antaisi myöden ja kelinkin ollessa kohdallaan pysyin suunnitelmassa. Hieman kadutti päätös kun lopulta pääsin ylemmälle tielle, loivaan ylämäkeen pyörän työntäminen oli aika raskasta ja suurimmat nousut olivat vielä edessä. Pieni tauko tieuralla ja kuvista tuttua ’Tsarmi’ -opaskylttiäkään ei suuremmin tarvinnut etsiä, kun Jaakko ’Kampiapina’ Alajoki oli saamaan aikaan poistumassa mäeltä toiseen suuntaan. Loppuosuus olikin välillä varsin turhauttavaa, varsinkin muutamat töppyrät olivat varsin jyrkkiä ja polku ei juuri kulkemiseen apuja antanut. Yksi purokin piti ylittää, samalla täyttelin tuosta vesipullonkin, kumpaankin suuntaan mennessä itse asiassa. Hieman helpotusta toi ylempänä rinteessä näkynyt hahmo, välimatka tuntui pysyvän tasaisena vaikka oma vauhti tuntui todella hitaalta. Huomasin myös takana jonkun nousevan polkua pyörän kanssa, eikä hänkään tuntunut kovin paljoa saavan itseäni kiinni, joten totesin hitaalta tuntuvan vauhdin olevan varmaan riittävä. Parin tunnin polkuosuuden jälkeen alkoi puusto harveta ja huippu lähestyä. Viimeisen jyrkemmän töppyrän jälkeen alkoi sortunut palotorni näkyä ja tiesi nousun olevan jo lähes lopussa. Edellä kulkenut Tuomas Vaarala olikin jo taukoa huipulla pitämässä, juteltiin siinä hieman aikaa ja otettiin kontrollikuvia – keli olikin ihan komea ollut koko päivän.
Hieman alkoi tunturin laella tuuli viluttamaan, joten alaspäin oli suunnattava. Pienen matkan kuljettuani totesin alasmenon olevan huomattavasti ylösmenoa kevyempää hommaa, lähinnä jyrkemmissä kohdissa joutui enemmän vaivaa näkemään. Matkalla alas vastaan tuli Mäkipään Mikko, Ekrothin Sakari ja Tahkolan Pekka. Polun kunnosta kertoo se että Pekkakaan ei ylöspäin mennyt ajamalla kamera toisessa kädessä vaan työnsi pyörää muitten tavoin. Meni kyllä sitten alas mennessään ohi ajamalla. Itse otin varman päälle alas menonkin, ei kiinnostanut hajottaa itseä tai pyörää, muutenkaan ole varmaan ketterimpien kuskien joukossa.
Puoli viiden aikoihin löysin itseni vihdoin tieuralta ja totesin metsäpolkujen riittävän tältä päivältä. Sää oli edelleen poutainen, mutta jos aamulla oli hieman suunnitelmissa ollut ajella pidemmälle Tsarmin jälkeen niin nyt mielessä oli uuden sisämajoituksen varaaminen. Hieman harkitsin vielä Inariin saakka polkemista, mutta Nellimintien mäkiä polkiessa alkoi jo Ivalokin houkuttelemaan. Kokeilin etsiä jo majoitusta netin välityksellä aiemmin, mutta heikot yhteydet pakottivat ajamaan aika lähelle Ivaloa ennen kuin netti alkoi toimimaan. Ei oikein Ivalon ja Inarin välistä löytynyt mitään, mutta Ivalossa oli parikin vaihtoehtoa. Lopulta varasin mökin Arctic Resortilta ja ajelin hieman etelän suuntaan Ivalon risteyksestä tuonne päästäkseni. Kaupasta tuli ostettua mukaan kassillinen evästä, olisi ollut tuolla majoituspaikassa kyllä avoinna ollut ravintolakin, mutta olipahan aamuksikin syömistä ja voisi lähteä aiemmin liikkeelle, kun evästä riittäisi alkumatkallekin. Mökki oli halpa, jääkaappi tuolta löytyi, mutta vessassa / suihkussa piti käydä erillisessä rakennuksessa. Hyvä sähköpatteri tuolla mökissä kyllä oli, tuon kun väänsi täysille alkoi mökki lämmetä vauhdilla. Tavaraa taas kuivumaan ja kun patteri oli ikkunan vieressä niin verhotangolle sai kosteimmat vaatteet ripustettua ja lämpötila ylhäällä oli oikein mainio kuivatukseen. Pieni masennuksen aihe oli matkan eteneminen vuorokaudessa Saariselältä Ivaloon, mutta aikaahan oli vielä reilusti maaliin pääsyyn eikä ongelmia ainakaan levon puutteesta pitäisi tulla. Iltapalan jälkeen nukkumaan – hieman turhan lämmintä mökissä, mutta eipä tarvinnut juuri peittoa käyttää.
18.9 to
Aamuhämärässä kamoja taas kokoon, kenkiä myöten kaikki olikin taas kuivaa. Säätiedotuskin lupaili kohtuullista keliä, lähinnä kuurosateita, joten kuivissa vehkeissä oli mukava suunnata Inaria kohti. Illan kauppaostoksista oli jäänyt matkalle eväitä ja Inari tuli ohitettua ilman pysähdystä. Kittiläntielle kääntyessä alkoi hieman edessä näyttää synkemmältä pilvien osalta ja sadekuurot alkoivat pian. Oletin alkumatkasta Tsarmille menevää porukkaa tulevan vastaan ja tasaisesti noita vastaan tulikin koko päivän . Hieman mietin osalle tulevan kiire ennättää huipulle valoisaan aikaan, varsinkin jos Tsarmilla keli olisi samaa tasoa kuin täällä. Pikku hiljaa tie nousi ylemmäs ja ylemmäs, eikä sadekaan juuri tauonnut, vaikka koko ajan näytti lupaavasti kirkastuvan ajosuunnan taivaanrannassa. Lopulta saavuin Pokan kylään. Ensimmäistä kertaa täällä Tieva-baarin aukioloaikaan, joten tuonne tauolle. Päätöstä helpotti myös samaan aikaan saapunut rankempi sadekuuro. Pyöräilijöitä olikin tuolla jo muutama – ei kylläkään ruskisteja vaan kolmen koiran kanssa kulkenut turistipariskunta. Koirat hieman yllättivät haukkumisellaan pyörää baarin ulkopuolelle parkkeeratessa, kun en huomannut noita pyörien peräkärryissä. Baarissa oli tarjolla poropiirakkaa ja paria lajia munkkeja, valitsin vaniljamunkin limsan kera taukoevääksi. Mäkipään Mikkokin saapui hieman myöhemmin baariin ja katsoin tauolla seurantaakin sen verran että seuraava kuskikin olisi tulossa lähiaikoina paikalle. Baarin pitäjä yritti saada seinässä olevaa kuivatustelinettä virtoihin, huomasi ettei pistoke yltänyt rasiaan saakka ja kokeili paria jatkojohtoa, mutta eipä alkanut vehje lämpenemään. Kun sade alkoi hieman hellittää, jatkoin matkaa. Heti baarin jälkeen alkava hiekkatie ei hirveän huonossa kunnossa ollut, satanut vesi oli varsin hyvin imeytynyt tiehen ja renkaatkin rullasivat ihan kohtalaisesti eivätkä uponneet tiehen. Sade alkoi myös tauota ja noin kolmekymppiä ajettuani pääsin kääntymään Lompoloa kohti kuivahkoa Silaskairantietä pitkin. Katselin navigaattorin korkeuskentästä olevani noin 300 metrin korkeudessa – muistelin aiemmalla kerralla kiertäneeni Köngäksen kautta ja tuolta olleen aika reilu nousu Kalmakaltiota kohti. Oletin nyt säästyväni suuremmilta nousuilta vaikka tie kyllä hieman kumpuilikin. Välillä pääsi laskemaan alamäkeäkin. Aurinko alkoi pilkottamaan ja mieliala nousi, kun tuntui jo olevan kovin vähän matkaa maaliin ja ajopäiviä vielä reilu kaksi jäljellä. Lompolon bussipysäkillä oli Mäkipää leimaamassa, joten leimapaikkaa ei tarvinnut suuremmin etsiä.
Pidin lyhyen tauon pysäkillä, mutta pian tuli katsottua kelloa ja todettua illan alkavan hämärtämään pian ja jos haluaisin ennättää vielä valoisassa sillalle niin pitäisi ajella varsin rivakkaa tahtia loppuosuus. Vauhtia sai nostettua ihan hyvin, kello kulki tosin myös vauhdikkaasti ja Kalmantien risteyksessä alkoi jo aurinko painua horisonttiin. Matkaa oli vielä yllättävän paljon, joten lopulta Kalmakaltion maston valojen alkaessa näkyä ja tien loppuessa vallitsi jo lähes täysi pimeys. Edelliseltä kerralta muistissa oli isot vesilammikot ennen siltaa, oletin & toivoin nyt olevan vähän kuivempaa ja tutun reitin kautta painelin kohti siltaa. Sen verran pimeätä oli että aloitin talutuksen jo aikaisessa vaiheessa – ei oikein nähnyt tiellä pehmeän hiekan kohtia ja koko päivän ajettuani tuntui hyvältä ajatukselta verrytellä jalkoja kävelemällä. Lammikot olivat varsin suuria tänäkin vuonna, mutta ne pystyi suht kuivin jaloin kiertämään reunoja myöten. Sillalla äkkiä kuvanottoon – piti hieman etsiä kännykän kamerasta, mistä sai salaman päälle (eipä näkynyt ilman salamaa kuvassa muuta kuin punainen takavalo). Kun jonkinlaisen kuvan sain otettua niin kiireellä suunta takaisin Kalmantietä.
Muistelin paikalla olevan autiotuvankin, jossa voisi yötauon pitää, tuli hieman turhan pitkälle käveltyä ja pitikin kääntyä takaisinpäin kun tarkistin tarkkaa tuvan sijaintia. Nopeasti olin tuvan jätekatoksen kohdalla ja aloin tarkemmin tutkia varsinaisen tuvan paikkaa. Maastokartassa tuo näytti olevan joen rannassa varsin jyrkän mäen alla – kävin vilkaisemassa jyrkkyyttä ja totesin polun olevan vaarallisen liukas. Palasin jätekatokselle ja päätin pitää ainakin evästauon tuolla. Eväitä syödessä totesin paikan olevan ihan hyvä yöpaikaksikin – lattiatilaa oli riittävästi, eikä tuolla tuoksahtanutkaan mikään suuremmin (paitsi ehkä itse). Seinät olivat myös tiiviin oloiset, joten tuulelta olisin suojassa. Makuualustaa viritellessä huomasin käsien kärsineen jonkin verran lisää ajosta, eikä alustan integroidulla pumpulla pystynyt ilmaa alustaan pumppaamaan, kun olisi pitänyt käyttää vasenta kättä ranne taivutettuna. Jätin sitten alustan käytännössä tyhjäksi. Olisi ollut kotona pumppupussikin alustalle, millä olisi varmaan saanut alustan täytettyä, mutta jätin tuon pakkausvaiheessa pois varusteista. Kengät oli taas päivän sateista kastuneet, nostin ne jätelaatikon päälle toivoen noiden hieman kuivuvan yön aikana. Katselin myös että yhdet käyttämättömät kuivat merinosukat vielä löytyisi ja jos aamulla kengät olisi kuivuneet edes hieman ja sääennuste näyttäisi hyvältä voisi nuo laittaa jalkaan. Asetuin nukkumaan tyhjän alustan päälle ja aika nopeasti uni tulikin.
19.9 pe –> 20.9 aamu
Heräilin hieman ennen viittä ja pakkailin tavarat takaisin laukkuihin. Vielä aamuhämärän vallitessa olin liikkeellä. Keli vaikutti myös olevan kuivumaan päin ja kun kengät olivat yön jäljiltä yllättävän kuivan oloiset sekä tuoreet sukat jaloissa ei ajamaan lähteminen suurta tuskaa tuottanut. Kalmantietä ajaessani tien vierestä kuului aamutervehdys – Ekrothin Sakari oli jäänyt illalla yön viettoon dyyneille parin kilometrin päähän ja olinhan minä tuon seurannasta illalla katsonut, kun mietin olisiko vielä porukkaa yöllä tulossa paikalle, en vaan enää aamulla tuota muistanut niin yllätti. Nopeasti olin Nunnasentiellä ajamassa Enontekiötä kohden. Hetassa olin yhdeksän jälkeen ja kävin kaupassa hakemassa aamupalaa – luvassa olisi jonkin verran nousua Norjan rajaa kohti ajaessa. Vilkaisin navigaattorin korkeuslukemia ja yllätyin että oltiin vielä kolmessasadassa metrissä, jotenkin oli ollut muistissa että Kalmakaltiolta tultaisiin reilusti alas Hettaan ja noustaisiin sitten taas rajalle mennessä reilusti. Mäkeä tuolla olikin jonkin verran Hetasta lähtiessä, mutta huomattavasti vähemmän kuin olin ajatellut. Pienikin ylämäki tuossa jotenkin väsytti eikä Hetan kauppaostokset riittävästi olleet nälkää torjuneet. Kun saavuin Palojärven kohdille päätin pitää tauon Galdotievan tunturikeskuksen kahviossa. Ruokaa olisi tarjolla keittiön avautuessa puolen tunnin päästä, joten otin alkupalaksi jälkiruokaviinerin limsan kera ja odottelin keittiön avautumista. Samalla sai laitettua elektroniikkaa lataukseen, mm. GoPron akku oli aika nollilla. Keittiön avauduttua tilasin varsin arvokkaan poronkäristysannoksen, ei ollut tullut vielä tällä reissulla syötyä ja perinteisesti aina Ruskan aikana pitää yksi syödä. Suunnittelin hieman loppuaikataulua ruokailun aikana – aikaa olisi maaliin pääsyyn runsaasti ja yön voisi nukkua jossain sopivassa sisämajoituksessa taikka etsiä katollinen ulkomajoitus. Päätin kuitenkin miettiä asiaa myöhemmin ja ajella vaan rennosti eteenpäin.
Keli oli muuttunut nyt aurinkoiseksi ja täydellä vatsalla oli kiva jatkaa matkaa. Raja tuli ylitettyä vauhdikkaasti ja Kautokeino oli puoli neljään iltapäivällä mennessä saavutettu. Reitti oli vedetty suurelta osin pitkin isoa tietä eli pääsin kiipeämään ison mäen, mutta mäellä kuvanottotauon lisäksi en muuta taukoa tuolla pitänyt vaan jatkoin suoraan E45:sta pohjoiseen.
Hieman viiden jälkeen pääsin vihdoin kääntymään tielle 92 Karasjokea kohti ja sään jatkuessa aurinkoisena ja lämpimänä oli ilo ajaa eteenpäin. Muistelin tälle välille vielä osuvan reilusti alamäkeä. Illan pimetessä alkoi taas hieman tihkumaan vettä, talvella silmälasien käytön aloittaneena norjalaisten rekkakuskien yleinen tapa ajaa pelkillä pitkillä valoilla aiheutti ensimmäisessä isossa alamäessä pientä paniikkia. Veden pisaroituminen linsseihin ja pitkillä valoilla vastaan ajavat rekat aiheuttivat lasien poiston runkolaukkuun – en nähnyt kuin hieman valkoista reunaviivaa lasien kanssa rekkojen kirkkaiden valojen häikäistessä.
Selvisin kuitenkin hengissä Karasjoelle ja piipahdin tuolla kaupassa evästauolla. Hieman harkitsin jossain lähistöllä yön viettämistä, mutta kun matkaa oli käytännössä enää satanen jäljellä päätin jatkaa yötä myöten matkaa. Tie alkoi nousta heti Karasjoelta poistuessa eikä ylämäestä tuntunut tulevan loppua. Positiivista asiassa oli se että tiesi alamäkeäkin jossain vaiheessa tulevan reilusti. Reilusti piti taukoja pitää yöllä ja välillä talutellakin kun tuntui että muuten tulee liian aikaisin perille. Halusin ajaa viimeisen pätkän maaliin valoisassa, kun aamuksi lupasi hyvää keliä. Aamuneljältä olin Lemmijoella ja aamun hieman sarastaessa jatkoin kaupungin ohi kohti Stabbursdalenia. Taas pääsi ylämäkeä nousemaan ja hieman mietitytti miten korkealla mäellä maali nyt taas olisikaan. Oikea tienristeys viimein saapui ja loppusuoralle pääsi kääntymään. Ei oikeastaan yhtään yllättänyt tien surkea kunto, näkymät olivat sentään komeita aamun auringonnousun yhteydessä. Hiljalleen ajelin tietä eteenpäin ja lopulta edessä näkyi kääntöpaikka ja erilaisia kylttejä. Muutama ajajanraatokin tuolla bivipusseissa näkyi makoilevan, olivat nähtävästi saapuneet aamuyön tunteina maaliin ja jääneet tuonne lepäilemään loppuyön ajaksi.
Pitkään en tuolla loppukuvan oton jälkeen viihtynyt vaan aloin palailemaan kaupunkia kohti. Ensimmäisessä ylämäessä päällystetyllä tiellä vaihtaessani pienemmälle ei sitten tapahtunutkaan mitään. Sramin akku oli hyytynyt takavaihtajassa ja kun olin puolessavälissä reissua jo vaihtanut vara-akkuun niin mietin tiedossa olevan talutusta ainakin jyrkimmissä ylämäissä. Lopulta kuitenkin muistin vaihtaneeni akkua ennen kuin eka oli ihan loppu, joten vaihdoin tuon alkumatkan akun vaihtajaan ja sain vaihtajan taas toimimaan. Oli laturikin mukana, mutta en muistanut tuota käytettyä laittaa missään vaiheessa lataukseen. Aika hyvinhän tuon pari tonnia ajoi kahdella täyteen ladatulla akulla.
Yritin hieman etsiä Lemmijoelle saapuessani jotain paikkaa aamupalalle, mutta lopulta söin tien vieressä penkillä laukkuun jääneitä eväitä ja ajelin leimaa ottamaan hotellille. Hotellin aulassa oli jo useampi aiemmin saapunut kuski ja lepäilin siinä aulan sohvalla pari tuntia. Kyselin sitten respasta jos pääsisi huoneeseen normaalia aikaisemmin ja huone olikin onneksi vapaana (eikä tarvinnut ekstraakaan maksaa). Aika kaukana oli respasta ja parit portaatkin matkalla huoneeseen, mutta eipä tuo hirveästi enää haitannut. Oli aikaa laittaa tavaroita kuivumaan ja valmistautua illalliselle. Yritin löytää jotain päällepantavaa illaksi ja lopulta sain jotain kasaan, joiden kanssa ehkä voisi uskaltautua ihmisten ilmoille. Yksi pussillinen oli ollut vaatetta, mikä oli ollut varattuna hotellille / paluumatkalle – tuoltakin oli matkan varrella tullut sukat ja T-paita otettua käyttöön. Lopulta ainut käyttämätön vaatekappale oli illallisella alushousut. Rabin sadehousuja olin muutenkin suunnitellut käyttää illallisella ja paluumatkalla, nuo on suht normaalien suorien housujen näköiset ja helpot pestä. Kosteiden hiekkateiden johdosta lahkeet oli aika rujon näköiset, mutta putsaantuivat varsin hyvin suihkun avulla ja kuivuivat illaksi käyttökuntoon.